Pesintöjä

Monet linnut pesivät jo täyttä häkää. Lapinlahdella rannoilla ruovikon seasta löytyy useampikin silkkiuikun pesä. Yksi pari on perustanut tukikohtansa suojaisaan poukamaan, jota ne selvästi myös haluavat pitää itsellään. Viikko tai pari sitten seurasin tukkasotkapariskunnan uiskentelua saman ruovikon suuntaan. Kokosukeltajina toinen sotkista oli vähän päästä veden alla ruokaa etsimässä. Liian lähelle silkkiuikkujen majaa eksyminen kuitenkin kostautui - sininokkainen lintu sai suorastaan pomppaavan lähdön sukelluksista uikun sukellettua samaan suuntaan.

Vaikka asukkaat ovatkin varsin näyttäviä, on silkkiuikun pesä itsessään periaatteessa huomaamaton. Keon rakennus alkaa kuitenkin sen verran varhain, että ensimmäisinä viikkoina lintujen kotipuuhia voi tarkkailla helposti rannalta käsin. Kuvaamassani paikassa uikut ovat kasvimaapalstalaisten mukaan pesineet jo useamman vuoden, viimeisimmät naapuruksina viereisen kallion kalalokin kanssa.

Silkkiuikku saakin lokeista turvaa. Kyhmyjoutsen ei sellaista varsinaisesti tarvitse, vaan puolustaa tarvittaessa perhettään ärhäkästikin, kuten Helsingin ympäristökeskuksen sivutkin kertovat. Joutsenen lisäksi sen  pesäkin on varsin majesteetillisen kokoinen. Töölönlahdella valkoisena hohtava lintu ruoikon laidassa näkyy kauas. Olisiko pari sama josta kirjoitin jo jäiden lähdö aikaan? 

Luontoportin mukaan alkukesästä kuoriutuvilta poikasilta kestää yli neljä kuukautta kasvaa lentokykyisiksi, joten poikuetta päässee tapaamaan Helsingin rannoilla läpi kesän.

Täällä taas: Pussitiainen

Kuten viime vuonnakin, Äitienpäivän linturetkellä reitin varrelle osui pussitiaisen pesä. Kaupunki tosin oli toinen: tällä kertaa pitkospuut veivät Vanhankaupunginlahdelle ja Lammassaareen.

Pussitiainen rakentaa lähinnä osmankäämin haituvista itselleen otsan kärjessä roikkuvan ja varsin eksoottisen näköisen pesän, joskus jopa useampia - koiras voi MTV3:n artikkelin mukaan rakentaa kuudesta seitsemäänkin pesää, joista naaras ehkä jonkun valitsee. Voipa naaraitakin välillä olla useampia yhtä urosta kohden.  

Pussitiainen pesässään.

Pussitiainen itse on lystikkään näköinen otus mustine maskeineen. Niin huomiota herättävä se ei kuitenkaan ole, että siivekkään helposti huomaisi ennen erikoista pesää tai kimeitä vihellyksiä, joita lintu nytkin päästeli koivun oksalta.

Lintuatlaksen mukaan naamarilinnun pesintöjä on Suomessa mahdollisesti vuosittain. Kaukoputkikansan joukosta kuuluikin pohdintaa lajin mahdollisesta yleistymisestä, onhan havaintoja tullut nyt useammastakin paikasta.

Levinneisyyskartan arvio lajin laajemmasta selviytymisestä Suomen oloissa  ei kuitenkaan vaikuta kovin optimistiselta. Vanhankaupungilahden rakennelman perheenlisäystilanteestakaan ei taida vielä olla varmuutta. Toivottavasti ainakaan välillä turhan innokkaat kuvaajat tai muu liikenne eivät häiritse liikaa pesintää - kaikki kun eivät näyttäneet nytkään malttavan pysytellä poissa pesän lähituntumasta. 

Pussitiaisen rakennus- ja välillä ruokavarastokin: osmankäämit.

Sepelkyyhkyt saapuivat

Muistan joskus aika monta vuotta sitten väitelleeni Pariisissa siitä, ovatko kaikki puiston pulut kesykyyhkyjä. Matkaseurani mielestä olivat, mutta minusta osa oli selvästi sepelkyyhkyjä.

Tavalliseen puluun sepelkyyhky on kieltämättä aika helppo sekoittaa. Tarkemmin katsoen kuitenkin huomaa, että ensin mainitut ovat kooltaan suurempia, ja niiden sulkapeite vivahtaa enemmän ja tasaisemmin siniseen ja violettiin. Selvin tunnusmerkki roteville kyyhkysille on kuitenkin kaulan sepel; valkoiset kaulan kiertävät laikut.

Suomessa sepelkyyhky on aika uusi tulokas kaupungeissa. Lapsuudessani siniharmaat linnut kuuluivat maaseudun äänimaisemaan, mutta nykyään niiden syvää kuherrusta voi kuulla ympäri puistoja ainakin Helsingissä. Lintuatlaskin toteaa, että laji on siirtynyt arasta metsikköjen pesijästä katujen kulkijaksi viimeisten viidentoista vuoden aikana. Myös lintujen pesimäkanta Suomessa on kasvanut, tosin muutaman kymmenen vuoden aikavälillä.

Kaupungeissakin sepelkyyhkyt rakentavat pesänsä yleensä puihin. Viritelmät ovat yleensä aika hurjan näköisiä, huteria risukasoja joiden on välillä vaikea uskoa kestävän huojuvassa oksanhangassa. Ilmeisesti ne kuitenkin pysyvät kasassa kohtuullisella menestyksellä, sillä Luontoportti kertoo kyyhkyjen voivan pyöräyttää kolmekin pesuetta kesässä.   

Tämän kevään ensimmäiset sepelkyyhkyt näin tänään. Yksi näytti jo kyhäilevän pesäviritelmäänsä Kaisaniemen puutarhassa, kun toinen vielä poseerasi kaikessa rauhassa Töölönlahden rannalla.

180°

Lokit ja sitä suuremmat

Nyt ne ovat alkaneet saapua. Muuttolinnut nimittäin.
Jos viime kirjoitukseni aikoihin Tokoinrannassa oli lähinnä sadoittain sorsia, oli viikonlopun visiiteillä tilanne muuttunut. Suurin osa sorsista oli kaikonnut sulasta, ja muutaman ilmasta huutelevan kalalokin sijasta jäällä seisoskeli liuta naurulokkeja.

Lokiksi pienten, ruskeapäisten lintujen tunnusomainen käkätys kuulosti vähintään yhtä keväiseltä kuin hieman suurempien serkkujen jo useita viikkoja kuuluneet kiljahdukset.

Naurulokit juomassa.

Naurulokkien seassa oleskeli myös erikoisemman näköinen yksilö, jota pääsin tarkastelemaan kunnolla vasta kuvista. Lähes kauttaaltaan valkoisella linnulla oli hieman tummaa päässä, joka ei tosin ainakaan tästä kuvakulmasta näyttänyt aivan samanmuotoiselta kuin vieressä olleiden lintujen. Pisimmillään vuosikymmeniä elävät naurulokit eivät kuitenkaan vietä koko ikäänsä samanlaisessa asussa, vaan vaihtavat talveksi vaaleampaan päämalliin, joten kyseessä olisi voinut olla vain vähän hidasteleva yksilö. Toisaalta selän väritystä myöhäinen talvipuku ei ilmeisesti selittäisi. Mistä lie kumma ulkomuoto johtuu?

Omalaatuinen lokki vasemmassa reunassa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Parin päivän pääsä Töölönlahdella pääsin tarkkailemaan lisää kevään tulokkaita. Jo tuttujen naurulokkien ohessa jääseisoskeluun osallistui muutama selkälokki, jotka muita isompina ja mustaselkäisempinä patsastelivat vasten Linnunlaulua.

Lintuja katsellessani kaikki rannan lokit lähtivät yllättäen lentoon. Ehdin jo miettiä olisivatko ne pelästyneet mukana ollutta koiraa, vai löytyikö jostain erityisen hyvä ruoka-apaja - kovaääniset linnut kun ovat tehokkaita viestimään löydöksistään vähän kauempanakin oleville tovereille.

Tällä kertaa meteli näytti kuitenkin keskittyvät yläilmoihin. Oopperan takaa liihottelikin pian näkyviin haukka melkoisen saattueen kanssa. Lokit näyttivät tyytyvän kiukkuisiin kiljahduksiin, mutta varikset tekivät huimia syöksyjä petolintua päin.

Tilanteesta ottamistani kuvista tuli varsin siluettimaisia, mutta muutama antoi sen verran vihiä siipien alaosan raitakuvioinnista. Luultavasti lahden yli saatettu lintu oli varpushaukka, jollaisia aina välillä keskustan tuntumassa on näkynyt - edellistalvena pariin otteeseen pihapuissammekin.

Erityisesti varisten, mutta selvästi myös lokkien metakka paljastaa petolintujen liikkeitä tai  lepopaikkoja useamminkin. Viimeksi kun näin huuhkajan Töölössä, kiinnitti ohikulkija ensin huomioni juuri muiden lintujen varoituksiin, jotka isoa pöllöä seurasivat.

Syöksy kohti petoa.

Lokkien lisäksi Helsinkiin on toki tullut jo ainakin muutama muukin vesilintu. Tokoinrannan tarkistuskäynnillä tuntematon lintutarkkailija kertoi kyhmyjoutsenista, jotka piilottelivat alueella. Sillä kertaa pieni etsiminenkään ei auttanut, mutta parin päivän päästä löysin pariskunnallisen Suomen painavimpia lintuja samasta rannasta. Myös kaksi kanadanhanhea oli löytänyt tiensä samaan paikkaan.

Kyhmyjoutsenen erottaa oranssista nokasta - ja tietenkin kyhmystä

.

Kainaloa kutittaa.

Tämän kirjoituksen ehkä mieleenpainuvimman lintuhavainnon tein kuitenkin päiväretkellä Vanhankaupunginkoskelle. Oikeastaan retken tarkoitus oli käydä katsomassa iceBREAK-koskimelontakisaa, mutta viereistä luontopolkua ei tietenkään voinut vastustaa.

Meri oli vielä jäässä Vanhankaupunginlahdella, eikä lintutornissakaan juuri näkynyt seuruettamme enempää ihmisiä. Kaislikkoa nuohosi varisparvi. Lahden toisella puolella olin näkevinäni jonkin lokiksi suuren ja kummallisesti lentävän linnun, mutta varusteillamme ei niin kaukaa asiasta saanut selvää.

Ehkä huomasin kuitenkin oudon lennon sikäli oikein, että Arabianrantaa kulkiessamme harmaahaikara lensi molempiin suuntiin ohitse. Suuren linnun hitaat siiveniskut, koukkukaula ja roikkuvat jalat oli lopulta helppo tunnistaa. Löytyyköhän sille matalikoista jo riittävästi kaloja ja pikkueläimiä syötäväksi?

Haikara keskellä.

Muuttolintuja odotellessa

Kevät ja muuttolinnut ovat tänä vuonna myöhässä, kuten muun muassa YLE ja muutama muu tiedotusväline ovat tienneet lähiaikoina kertoa. Tietenkin sen Helsingissäkin huomaa: lokit ovat huudelleet jo joitain viikkoja ja muutama mustarastas on antanut kuulua itsestään, ja tänään radiossa kerrottiin ensimmäisestä naurulokkihavainnosta Kauppatorilla. Muuten linturintamalla on kuitenkin ollut vielä talvista.

Tällä viikolla olen käynyt parinakin päivänä Tokoinrannassa, jonka sulassa voi yleensä jo varhain keväällä nähdä muitakin siivekkäitä kuin sinisorsia. Nyt ainoa tällainen havainto oli kuitenki isokoskelo, joka on Luontoportinkin mukaan yksi varhaisimmista kevätmuuttajista. Jotkut yksilöt voivat lennähtää Suomeen jo helmikuussa. Tänä vuonna niitäkään ei tosin ole vielä juuri näkynyt.

Tokoinrannan ruskeapäinen koskelonaaras näytti kuitenkin pärjäävän itsekseenkin hyvin. Ensinäkemältä sillä oli nokka täynnä ahventa, jonka se sai pienellä kääntelyllä nielaistua. Vähän aikaa sukelleltuaan lintu kiipesi jäälle sukimaan itseään. Liian lähelle osuvat sorsat se hätisti äkäisesti tiehensä.

Kalansaalis.

"Mene pois!"

Monen sadan sinisorsankaan tarkkailun ei tietenkään ole tylsää puuhaa. Puolisukeltajien soidinmenoja ja tappeluita näki ympäri lammikkoa. Monilla uroksilla rinnan sulkapeite oli nahinoissa pöllytetty ja vaaleaa untuvaa pilkisteli alta.

Runsaasta sorsajoukosta löytää myös monenlaisia värimuunnoksia. Jollain uroksella voi ohuen valkoisen kaularenkaan sijasta olla vaaleaa kuin ruokalappuna rinnuksilla. Uiskentelipa meressä sininokkainenkin yksilö. Pienellä harjoittelulla linnuista voisi yrittää löytää myös mahdollisia kahden lajin risteymiä - löytyykö esimerkiksi erimuotoisia nokkia ja päitä?

Tässä kuvassa on ainakin yksi erikoisen värinen sorsa.

Värimuunnos tämäkin.

Sininokka.

Viherpeipot laulavat

Kovaääninen viserrys tulvi koirapuiston kulmalla vastaan. Kävelin taas Lapinlahden sairaala-alueelle päin, tällä kertaa Ruoholahden suunnalta. Kovin ääni lähti tällä kertaa viherpeipoista, joita toki on näkynyt alueella aiemminkin. Keskisuomalaisen talvilintukuvauksessa kellertävänvihreän siivekkään ääntä kuvataan varsin osuvasti heliseväksi viserrykseksi, jonka joukkoon linnut välillä heittelevät ryystämistä muistuttavia ääniä. Yksi laulajista istui puussa aivan polun vieressä.

Viherpeippo laulamassa

Jos edellisen postauksen varpusten kannat ovat taantuneet Suomessa, on viherpeipolle käynyt päin vastoin. Lintuatlaksen mukaan laji on runsastunut 1940-luvulta lähtien. Eikä vain pesimälintuna, vaan myös talvehtijana, minkä useat lähteet mainitsevat yleistyneen talviruokinnan ansioksi. Hautausmaan ja sairaala-alueen lintulaudoillakin viherpeippoja on näkynyt pitkin talvea. Ruokintapaikoilla ne kuuluvat keskimääräistä suurikokoisempiin, ja näin kevään kynnyksellä myös kuuluvimpiin, vieraisiin.

Siiven keltaisen raidan erottaa niin uroksilla kuin rusehtavammilla naarailla.

Pensasaitaelämää

"Tsirp tsip!" Talvisaikaan yksi Töölön päiväkävelyiden lempikohdistani on Väinämöisen kentän vieressä talojen välistä kulkeva kävelytie. Viereiset pensaat ja lehdettömät koristeomenapuut metelöivät melkein korttelin päähän.

Pensasaitoihin on nimittäin kätketty useampikin ruokintapaikka, joissa viihtyy kymmenittäin varpusia. Tietenkin muutama tiainenkin mahtuu aina mukaan. Äänen lisäksi pienten ruskeiden lintujen bongailusta riittää hupia, se vaatii nimittäin hieman harjaantumista. Esimerkiksi Luonnonhistoriallisen museon vastapäisen kulmanurmikon pensasaidan varpusiin harvempi näyttää kiinnittävän huomiota. Niitä kuvatessani ohi kävellyt perhe pysähtyi ihmettelemään valokuvaajaa. "Katso, lintuja!", huudahti seurueen aikuinen mies. Lapsilla oli kuitenkin vaikeampaa: "En minä näe yhtään".

Varpuset ovat suorastaan tylsän oloisia yleislintuja. Periaatteessa varmaan kaikki tietävät ne, vaikka eivät aina ehkä hirveästi kiinnitä huomiota ruskeisiin siivekkäisiin. Melko yleisiä nämä maailmanlaajuisestikin Suomen lintuatlaksen mukaan ovat: levinneisyysalue kattaa lähes koko Euraasian ja Pohjois-Afrikan, ja aika moneen muuhun paikkaan pieni lintu on levinnyt ihmisten myötävaikutuksella.

Mielenkiintoista näinkin laajalle levinneelle lintulajille on se, että varpuset ovat paikkauskollisia. Tämä tosin voi hankaloittaakin niiden elämää, kuten Helsingin Sanomat jokin aika sitten kirjoitti. Eri aikoina lukemieni lehtitietojen perusteella varpuskanta on nimittäin taantunut huomattavasti parin- kolmenkymmenen vuoden aikana. Tilalle on monin paikoin astunut pikkuvarpunen, joka ulkonäöltään muistuttaa urosvarpusta.

Varpusnaaras lintulaudalla.

Itse tarkkailemieni etu-töölöläisten pensasaitojen perusteella lajien harvenemista ja yleistymistä ei kuitenkaan huomaa. Olen nimittäin nähnyt vain varpusia, sikäli kuin lajit toisistaan tunnistan. Lintuatlaksessa sanotaankin, että suuremman serkuslinnun taantuma olisikin kaupunkeja suurempi maaseudulla, jossa maatalouden muutokset ja vähemmän pesäkoloja takaavat uudet rakennukset ovat vaikuttaneet lajien selviytymiseen.

Muun muassa harmaa päälaki erottaa urosvarpusen pikkuvarpusesta.

Talviasukkien lounas

Aurinkoiset päivät inspiroivat uusille kävelyille. Keskiviikkona suuntasin Töölönlahdelle, jossa kävi valtava vaakutus - lahdella talvehtivat sorsat saivat lounasta.

Osa sorsista teki hurjia loikkia ruuan perään.

Sini- eli heinäsorsista suuri osa muuttaa muualle talveksi, mutta jotkut jäävät kotimaasta löytyviin sulapaikkoihin. Kaupungeissa nämä viipyjät ovat niitä lähes kesyjä pullasorsia, jotka jotakuinkin kaikki tuntevat. Töölönlahden kaakattajatkin kävivät hakemassa leipäpaloja välillä ruokkijoiden käsistä, ja itse muistan edelleen kuinka eräs räpyläjalka kauan sitten kömpi syliin asti hakemaan leipäpalaansa. Erämaissa asuvat arat maalaisserkut kiertäisivät ihmiset kaukaa.

Helsingissä kaupungin virallistama vesilintujen ruokintapaikka on Tokoinrannassa, mutta kaikenlaisia muita ruokintavirityksiä näkee ympäriinsä, kuten edellisessäkin kirjoituksessani mainitsin.

Sinisorsauros juhlapuvussa.

Naaraat koreilevat talvisin vaatimattomammin.

Linnunlaulu taustalla kelpaa poseerata.

Aurinko oli näille väreille suotuisa.

Jäiden lähtiessä sulapaikkojen isot parvet hajoavat ja sorsanaaraat katoavat pesimään. Urosten talven kestävä juhlapukukin vaihtuu alkukesästä samankaltaiseen naamioitumisasuun kuin naaraat kantavat läpi vuoden. Toistaiseksi jäätä on kuitenkin ihmistenkin kävellä ja vesilinnut viihtyvät keskenään, joskin välillä vesi pärskyen toisiaan takaa ajaen.

Ruokkivan käden ääreen kaikki suuresta joukosta eivät mahtuneet yhtä aikaa. Osa tepsutteli jo takaisin mereen, kun jotkut kiipesivät ylös rantapenkkaa. Kylpytaukoja otti yksi jos toinenkin vaakuttaja.

Kylpyhetken venyttelyä.

Välillä koko sorsa oli veden alla.

Ihan kuin olisi hauskaa?

Aurinkoinen talvipäivä rannalla

Alkuviikon aurinko porotti niin että päätin käydä pienellä merenrantakävelyllä. Mertahan kirkkaalla kelillä piti päästä katsomaan, ja meiltä päin sen ääreen pääsee helpoiten matkustamalla Kaivopuiston kupeeseen. Koko puistoa reunustavan rantakaistaleen kuljettuani näin Uunisaaren, joka ei taaskaan ollut tullut mieleeni. Saareen kuljetaan nimittäin kesäisin veneellä, jossa ei taida kelvata matkakortti. Talvisin paikan kuitenkin yhdistää mantereeseen pieni silta, jota minäkin astelin.

Meri Uunisaaren kallioilta katsottuna.

Saaressa näytti pitävän tukikohtaansa myös varisparvi. Välillä mustanharmaat linnut keikkuivat puissa lähempänä ravintolarakennusta, mutta osa niistä kaarteli pitkin rantoja. Ajoittain kaikki kokoontuivat samaan paikkaan kalliolle, josta ne sitten lehahtelivat mustina ilmaan kun joku päiväkävelijä osui liian lähelle. Päästessäni lähemmäs linnut käyskentelivät pitkin lohkareista, natisevaa jäätä. Mitäköhän ne sieltä löysivät?

Varisparvi oli levittäytynyt pitkin jäätä.

Varikset ovat älykkäitä lintuja. Luonto Portti mainitsee, että "monien tutkijoiden mielestä ne muistuttavat käyttäytymiseltään enemmän kädellisiä kuin lintuja". Minusta tämä on helppo uskoa jo hetken kaupunkivariksia katselemalla. Suorastaan viekkaan näköisinä ne tepastelevat pitkin katuja ja istutuksia etsien suuhunpantavaa milloin minkäkin kiven välistä. Eräänä varhaisena kesäaamuna näin yhden tosin kanniskelevan kadulta löytämiään asioita aina saman katukiven koloon, syy tähän ei kaltaiselleni ohikulkijalle valjennut.

Helsingin eteläisellä rannalla hengannut parvi oli tänne talvehtimaan jääneitä yksilöitä, osa on lentänyt lämpimämpiin osiin Eurooppaa talvehtimaan. Paluumuuttajat saapuvat ehkä jo maaliskuussa, jolloin kiireisimmät pesän perustajat alkavat pyöräytellä munia. Ainakin kuvaushetkellä keskittyminen vaikutti kuitenkin olevan kavereiden kanssa lentelyssä ja nahistelussa. Kalliolle houkutteleva asia näytti olevan jonkinlaisia ruokarakeita, ehkä lintuja varten sinne jätettyjä.

Uuden objektiivin kokeileminen mahdollisti näistä talvisankareista edustavampia kuvia - eikä kirkas talviaurinkokaan ollut pahitteeksi kiiltävän mustille sulille.

Jäätä tarkastelemassa.

Ainakin juomavettä näyttää löytyvän.

 

Myös harakka, sukulaislintu, piipahti lähipuussa.

Pihabongaus

Tänä viikonloppuna oli jokavuotisen Pihabongauksen aika. Tapahtumassa on tarkoitus tarkkailla kotipihan tai muuten vain lähiluonnon lintuja tunnin ajan ja listata tunnistamansa lajit.

Meidän sisäpihammekin puissa toki näkee monen kokoisia siivekkäitä. Tali- ja sinitiaisia naputtelee oksistoissa päivittäin ja varikset päivystävät katoilla. Viivähtipä viime talvena kokonainen punatulkkuparvi viikonlopun ajan ruokailemassa keittiön ikkunan takana, ja varpushaukka pistäytyi istuksimassa.

Sisäpihan vastakkaisella puolella naapurit eivät kuitenkaan välttämättä arvostaisi ikkunoidensa suuntaan kohdistettuja kiikareita. Sunnuntain iltapäivänä lähdimmekin pihabongailemaan Lapinlahden sairaala-alueella, josta tiesin löytyvän useita lintujen talviruokintapaikkoja. 

Tämä sinitiainen päivysti jo matkalla.

Kenties ruokintapaikkojen vuoksi useampi muukin oli tullut kiikareiden, kameroiden ja kaukoputkien kanssa lintuja laskemaan. Parkkeerasimme kuitenkin paikalle josta pari muuta bongaria oli äskettäin poistunut. Pensaaseen ripustetut lintulauta, taliköntti ja kävyt vetivätkin puoleensa eri näköisiä pikkulintuja. 

Urpiaisista kirjoitin edellisessäkin tekstissäni, ja täällä niitä näkyi paljon. Hieman eri kokoiset ja väriset muunnokset saivat pohtimaan, olivatko kaikki samaa lajia tai alalajia. Harmaankirjavan linnun kun eri lähteiden mukaan sekoittaa helposti tundraurpiaiseen, ja lintuatlaksessa puolestaan kerrotaan että lajista löytyy kaksi alalajia, joista toinen on vasta äskettäin aloittanut Suomen valloituksensa. 

Ulkoasultaan kenties riemastuttavin lintulaudan vieras oli tikli, jotka ovat olleet minulle aina eksoottisen oloisia lintuja. Syy tähän lienee lähinnä linnun kirjavassa olemuksessa - tiklistä tulee enemmän mieleen jostain etelämpää rahdattu häkkilintu kuin suomalainen talviasukki. Tosin levinneisyyskartan mukaan klovnia muistuttavat peippolinnut eivät myöskään ole järin tavallinen näky lapsuusmaisemissani, joten muistikuvani lajin ihastelemisesta lähinnä lintukirjasta pitänee paikkansa. 

Tiklejä ja talitiaisia lintulaudalla.

Laudalla piipahti myös punatulkku.

Lintujen katselu on tietenkin mukavaa puuhaa, mutta ei ruokintapaikan äänimaailmakaan jäänyt huonommaksi. Punatulkut viheltelivät ja lähipensaat täytti valtava sirkutus. Joku heitteli nokka rapisten siemeniä alas lintulaudalta, ja eri puolilta kuului pientä napsunaa ja nakutusta pikkulintujen käsitellessä aterioitaan.

Pihabongauksen sivuilla sanotaan, että tapahtumalla on ennen kaikkea tarkoitus houkutella ihmisiä kiinnostumaan pihapiirin linnuista ja lähiluonnosta. Samalla tapahtuma toimii myös oivana tapana kerätä tietoa monien lintulajien esiintymisestä sekä muutoksista niiden yleisyydessä eri puolilla maata. Esimerkiksi viherpeippo on Pihabongauksen lukujen perusteella vähentynyt, joka johtuu BirdLifen mukaan ainakin osittain Trichomoniasis -loisesta. Meidän silmiimme varpusta kookkaampia viherpeippoja osui muutamia.  

Yhteensä eri lintulajeja näkyi tarkkailutuntimme aikana yhdeksän: talitiaisia, urpiaisia ja sinitiaisia vilisi enemmän. Varpusia, tiklejä, viherpeippoja, punatulkkuja ja vihervarpusia näkyi joitakin ja pari varistakin lensi yli. Laskusta jäävät vielä pois matkan varrella bongatut mustarastaat. Ihan mukavaa menoa siis vajaan kilometrin päässä Kampin kauppakeskuksesta.

Urpiaisten lisäksi kuvasta löytyy ainakin vihervarpunen.

Talitiaiset,  tiklit, urpiaiset ja varpunen siementen kimpussa.

Pulputusta latvuksissa

Lapsuuteni talvisilta metsäretkiltä muistan erityisesti urpiaiset. Muistoissani ne osuivat aina sellaisiin päiviin kun pakkanen on kirpeä ja aurinko paistaa taivaan ja hangen täydeltä. Lintuparvi oli aina syy pysähtyä, kun joku ne sattui huomaamaan.

Ja urpiaiset onkin helppo huomata. Eilen pääsin pitkästä aikaa kävelylle nauttimaan kuulaasta iltapäivästä. Hautausmaan Lapinlahden puoleisella nurkalla pakkasilman täytti valtava pulputus ja piiskutus - ääni, josta punalakkisten pikkulintujen parven talvisin huomaa.

Urpiaiset ovat erityisesti pohjoisen pesimälintuja, joiden määrä vaihtelee koivun ja  kuusen siemensadon mukaan. Vaasan luontosivuilla kerrotaan, että nämä peippojen heimoon kuuluvat siivekkäät ovat tehokkaita pesijöitä, jotka voivat pyöräyttää ensimmäiset munansa jo huhtikuun alkupuolella. Myöhäisimmät saattavat saatella poikasiaan lentoon vasta alkusyksystä, vaikka LuontoPortissa sanotaankin että pesintäkausi päättyisi näillä heinäkuussa.

Talvisin urpiaiset kerääntyvät isoihin parviin ja saattavat vaeltaa ruuan perässä. Tällöin ne syövät LuontoPortin mukaan ennen kaikkea koivun ja lepän siemeniä, joiden vuoksi niitä lähes aina ylempänä keikkumassa näkeekin. Myös ruokintapaikkojen antimet kelpaavat urpiaisille. Lapinlahden alueellakin lintujen talviruokintaa on useassa paikassa. Sen perässä punaotsat ja joukkoon liittyneet tiaiset lennähtelivät lähempänäkin pensaissa, mutta käytössä olleen kameran kuvaan ne eivät suostuneet jäämään.

Ainakin pulputuksen täyttämät puut sai kuvaan.

Yölaulua Pikkuparlamentilla

Helsingin keskusta-alueen on vielä pari päivää vallannut Lux Helsinki -tapahtuma, johon kuuluu vaikka mitä valoteoksia. Osassa äänikin on mukana, kuten Baanan interaktiivisessa Revealissa. Sunnuntain yönä kotiin kävellessä tulikin keskusteltua siitä, olisiko teoksen kaiuttimista vaihdettu yöajaksi soimaan linnunlaulua, joka kiiri Pikkuparlamentin takapihalta lähikortteleihin.

Kaiutin ei kuitenkaan ollut kyseessä. Baanalle laskeutuvan rinteen puussa kyyhötti pienessä pakkasessa mustarastas, joka luritteli keskitalven ratoksi kuin kevät olisi jo tulossa. Viereisessä syreenissä sirkutti varpunen. 

Tämä mustarastas lenteli viime kesänä Lapinlahden sairaalan puutarhassa

.

Mustarastas on periaatteessa muuttolintu, joka siirtyy talveksi etelämmäksi Eurooppaan ja palaa aikaisin keväällä ilahduttamaan aloittelemaan pesintää. Osa linnuista jää kuitenkin Suomeen talveksikin, jolloin ne aterioivat marjapensaiden lisäksi ruokintapaikoilla. Kesäisin näillekin rastaille maistuvat selkärangattomat, kuten kuvasta näkyy.

Vaikka mustarastas laulaa aikaisin keväällä ja hämärissä, ei nopealla surffailulla löytynyt talvisesta yölauleskelusta kuitenkaan tietoa. Muistaakseni kaupunkilintujen muuttuneesta vuorokausirytmistä on kuitenkin tehty tutkimuksiakin: taajamissa harvemmin on enää todella pimeää. Ylen sivuilla Luontoillan lintuasiantuntija Juha Laaksonen epäilee että kaupungeissa jotkin lajit aloittaisivat pesintänsä maalaisia tovereitaan aiemmin, koska olosuhteet ovat sekä valon että ruoan kannalta suotuisammat. Liekö valo sekoittanut tämän yksilön vuodenajoistakin?

Arvelut kaiuttimesta kuuluvista luontoäänistä eivät muuten olleet ensimmäinen kerta. Pari vuotta sitten Kansallisteatterin takana Kaisaniemen puistossa ajattelin hetken että meitä kaupunkilaisia ilahdutettiin pöllön ääniä toistavalla projektilla. Kyseessä oli kuitenkin ihan oikea huuhkaja, joka oli pysähtynyt huhuillen ruokailemaan Ida Aalbergin muistomerkin päälle.