Pulut, linnunpöntöt ja yksi kettu

Kävin Saksassa. Tarkemmin sanottuna Frankfurtissa ja sen lähellä pienemmässä kaupungissa nimeltä Darmstadt. Keskieurooppalainen metsä voi näyttää täältä Suomesta käsin jo suht eksoottiselta ja esimerkiksi mäntymetsät vaikuttivat bussin ikkunasta jännittävästi kieroon kasvaneilta. Yöpaikan pihapiirissä lenteli nakkeli, jonka lajia en osannut tarkemmin tunnistaa.

Myös kaksi kotimaastakin tuttua asiaa kiinnitti huomioni: pulut ja linnunpöntöt. Muistan kiinnittäneeni huomiota kesykyyhkyjen väritykseen jo aika pienenä, jolloin eri kotipaikkakunnillani saattoi nähdä niitä lähes valkoisina tai ruskeina. Tämä värien vaihtelu onkin ollut minulle aika itsestään selvää, enkä tullut ajatelleeksi asiaa tarkemmin kuin vasta tällä matkalla.

Musta kyyhky Frankfurtin rautatieasemalla

Minusta Helsingin pulut ovat nimittäin yhtenäisemmän harmaita kuin saksalaisissa kaupungeissa näkemäni. Vaikkapa tällaiseen näyttävän mustaan punajalkaiseen lintuun törmäämisen luulisin muistavani, enkä tarkemmin ajatellen ole nähnyt ruskeitakaan yksilöitä lähiaikoina Helsingissä. Lieneekö kyse omasta muistista vai linnuista? Miksi lintujen väritys vaihtelisi täällä vähemmän kuin Frankfurtissa?

Toinen erinäköinen arkipäivän asia liittyivät selkeämmin ihmisten tekemisiin. Linnunpönttöjä näkyi puistoissa (ainakin Darmstadtissa) melko paljon. Harmaan betonisen näköisinä ja vailla suurta kattolippaa ne poikkesivat siitä mitä olen Suomessa tottunut näkemään.

Linnunpönttö Darmstadtissa, Saksassa

Linnunpönttö Sibeliuspuistossa

Erään suomenkielisen nettikaupan sivuilla tällaisia saksalaisia pönttöjä markkinoitiin kertoen, että ne on valmistettu puubetonista, joka olisi jonkinlainen puumassan ja esimerkiksi saven sekoitus. Kovempana materiaalina tämä ilmeisesti sekä pidentää linnunpöntön käyttöikää että estää kokopuista pönttöä tehokkaammin vähemmän toivottujen pesävieraiden, tikkojen ja oravien, pääsyn munien tai poikasten kimppuun. Ihan kätevän kuuloinen versio siis!

Hiirtä isompia villejä nisäkkäitä en matkallani nähnyt. Kuitenkin ennen matkalle lähtöä viime viikolla kohtasin jälleen ketun Töölössä, lähellä paikkaa jossa kirjoitin aiemmin sellaisen nähneeni. Pitkäksi venyneen illan jälkeen kävelimme koiran kanssa Hietakankaan puistossa Väinämöisen urheilukentän vieressä. Yllättäen huomasin ketun siluetin piirtyvän selvästi kallion päällä auringonnousua odottavaa taivasta vasten. Huomattuamme varjostajamme kettu perääntyi ja päästi haukahdusta muistuttavan äänen. Kallion vierustaa jatkaessamme se lähti juoksemaan yllämme kalliolla - parkuen. En ole aiemmin kuullut ketun pukahtavan mitään, joten juoksevan koiraeläimen siluetista kuuluva "krää-krää" hämmästytti melkoisesti. Puistossa yöpyvät lokitkin nostivat asiasta metelin ja eläin häipyi näkyvistämme. Varikset alkoivat seuraavaksi raakkua Taivallahden koulun luona, ehkä kettu suunnisti sinne.

Lemmikit kukkivat

Pienikukkaiset lemmikit vaikuttavat olleet romantikkojen suosiossa pitkin Eurooppaa: englanniksi ne tunnetaan nimellä forget-me-not, suomeksikin muun muassa muistiaisena ja ikävänkukkana, kuten Luontoportti hietalemmikin kohdalla kertoo.

Romantiikkaa tai ei, nämä kukat ovat aina kuuluneet lempikasveihini. Niiden useimmiten vaaleansinisiä kukkia näkee paljon rehevissä puutarhoissa, mutta yhtä mukavaa niitä on huomata vaatimattomampina vaikka karulta kalliolta - lemmikkien suvusta kun löytyy useita eri ympäristöihin sopeutuneita lajeja. Levittäytymisessä ne ovat erittäin tehokkaita, ja tämän vuoksi jotkut saattavat pitää ainakin vähemmän näyttäviä versioita suorastaan rikkakasveina (minusta ne ovat kaikki kauniita).  Lähes kaikkien lajien kukinta-ajan pitäisi alkaa kesäkuussa, mutta eihän siihen enää montaa päivää olekaan. Tänään lemmikit nimittäin loistivat heinikon lomassa Töölönlahdella, Linnunlaulun puolella.

 

Periaatteessa syötäviä

Eräänä päivänä Temppeliaukion kallioilla silmiini osui tutunnäköisiä nuppuja. Lähempi tarkastelu ja haistelu osoitti havainnon oikeaksi: ruohosipulia! Lieneekö karkulainen vai luonnostaan täällä kasvava - rannikolla tätä pitäisi kasvaa villinäkin. Ruohosipuli eli ruoholaukka on kaikkien tuntema, joskus lääkekasvinakin käytetty yrtti, Rautavaaran Mihin kasvimme kelpaavat (1976) kehuu vieläpä vitamiinirikkaaksi sellaiseksi. Lapsuudenkodin kasvimaalta kävin keräämässä näitä pitkin kesää, jolloin violettien kukkien eri vaiheet tulivat tutuiksi.

Ruoholaukka

Löydöstäni innostuin etsiskelemään, mitä muita periaatteessa syötäviä kasveja tunnistaisin kalliolta. Voikukkaa on tähän aikaan tietenkin vaikea olla havaitsematta. Keltaisena helottavista kukista olen nähnyt ainakin viinireseptin, ja nuoret lehdet ovat tunnetusti käypiä salaattiaineksia. Rautavaara tietää kertoa että myös juurta voi keväällä ja syksyllä kerättynä käyttää esimerkiksi muhennoksiin ja kahvinkorvikkeena. Lääkekasvina voikukan pitäisi vaikuttaa "verta puhdistavasti", ja sitä on käytetty muun muassa keltatautiin ja maksavaivoihin. LuontoPortista puolestaan selviää, että voikukka lisääntyy ilman pölyttämistä, siis suvuttomasti! Tämän vuoksi erilaisia voikukkiakin on vaikka kuinka paljon.

Voikukka

Suolaheiniä, joita on monta lajia (enkä lainkaan tunnista niitä tarkemmin), muistan syöneeni lapsena ihan vain sen takia että niitä pystyi syömään, mutta hirveästi en ole näiden ruokakäytöstä kuullut. Vastauksia löytyy tietenkin Rautavaaralta: lehdet ja nuoret versot voi käyttää kuin pinaatin, siemenet leipään. Kasvissa on oksaalihappoa, joten sitä pitäisi käyttää jonkin kalsiumpitoisen kanssa.

Suolaheinää

Runsaina pehkoina Temppeliaukion koristeomenapuiden alla kasvavan nokkosen tietänevät ruokakasvina useimmat. Rautavaara pitää sitä luonnonvaraisista ruokakasveistamme tärkeimpänä ja on käyttää nokkosreseptien esittelyyn kokonaiset viisi sivua. Mummoni puolestaan tekee tästä herkullisia pinaattiletun kaltaisia lettuja. Muutenkin kasvia voi käyttää samaan tapaan kuin pinaattia. Lisäksi nokkosta on käytetty lääkkeeksi moneen vaivaan, etikkavedessä keitettynä jopa kaljuuntumiseen! Nokkosen kuitu käy myös kankaaseen - Uusi Musta -blogissa on testattu nokkoslangasta neulomistakin.

Nokkonen

Viimeinen tänään kuvaamistani kasveista (esimerkiksi apila unohtui kuvista kokonaan) on piharatamo. Minä olen tiennyt tämän pidempään haavanparannukseen tepsivänä rohtona, jonka lehdissä on LuontoPortinkin mukaan tulehduksiin tepsiviä antioksidantteja. Lehdet käyvät kuitenkin myös salaattiin. Muistaakseni jossain kirjassa kerrottiin myös siementen sopivan lääkkeeksi, nimittäin kaikenlaisiin vatsavaivoihin. 

Piharatamo

Entä voiko kasveja Temppeliaukiolta oikeasti syödä? Kuten jutun otsikkokin vihjaa, itse en välttämättä näitä suuhuni pistäisi. Dodo kertoo kaupunkiviljelysivuillaan, etteivät ilmansaasteet välttämättä ole kovin haitallisia, kunhan muistaa pestä kasvit huolellisesti. Maaperään kertyvät myrkyt ovat kuitenkin huonompi juttu, minkä vuoksi viljelykasveillekin ehdotetaan viljelylaareja. Temppeliaukion kalliot ovat myös vilkkaasti sekä ihmisten että koirien käytössä, ja tästä tuleva ahkera lisälannoitus on ainakin itselleni jonkinmoinen psykologinen este.

Teoriassa villivihannekset löytyvät kuitenkin keskusta-asujankin takapihalta!

 

Lintu- ja yöretkiä

Pariin viikkoon en ole ehtinyt kirjoittaa, mutta retkeilemään olen kuitenkin päässyt. Äitienpäivää vietin Laajalahdella linturetkellä. Alueella on useampia erilaisia luontopolkuja ja valtavasti erilaisia lintuja. Villa Elfvikin luontotalossa voi käydä kahvilla ja näyttelyssä silloin kun se on auki, ja paikalle pääsee suht helposti myös Helsingin keskustasta, Kampista lähtevillä seutuliikenteen busseilla.

Kosteikon laitaa pääsee kulkemaan kuivin jaloin

Luontopolku lähtee Villa Elfvikin pihasta

Asiantuntevalla avulla pääsin bongaamaan kaikennäköistä, harvinaisuuksiakin. Yksi lintuharrastajien paljon puhuma lintu oli pussitiainen, joka oli lennellyt osmankäämeissä eri puolilla aluetta. Pieni naamiolintu on Suomessa sen verran harvinainen vierailija, ettei sitä löydy LuontoPortista, josta yleensä tietojani ammennan. Lintuatlas sen sijaan kertoo tämän varpuslinnun olevan näin pohjoisessa satunnaispesijä. Tällä kertaa roikkuva, kuin koriksi rakennettu pesä löytyi koivun oksasta paikalta josta sitä oli helppo katsella (vaikka tähän hätään en onnistunut löytämään juuri tuolta otettuja pesäkuvia).   

Espoon-retkellä kuulin myös kevään ensimmäisen kerran satakielen. Sittemmin kovaäänisiä laulajia on luritellut pitkin Helsinkiäkin: ainakin Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa, Lapinlahdella, Taivallahdella ja Nervanderin puistikossa. Taivallahdella kuulin linnun lauleskelevan viimeksi maanantain vastaisena yönä. Yökävely satakielen perässä (laulu nimittäin kuuluu hiljaisena aikana pitkälle) kannatti - ruohokentillä yöpyvien, aavemaisen valkoisina liikuskelevien lokkien lisäksi näin ensimmäistä kertaa ketun Töölössä. Se jolkotteli Eteläisen Hesperiankadun poikki jonnekin tennishallin taakse, missä lie viettää päivänsä?

Vappuviikon kukkia

Tänä vuonna sää suosi vapun viettoa. Aattopäivän kävelyllä Pasilasta Töölöön viivähtelin katselemassa auringossa paistattelevia kukkia. Pasilan ja Alppipuiston välillä Savonkadulla kukoisti pienten valkoisten kukkien kallioniitty. En ole kummoinen kasvituntija, mutta onneksi LuontoPortti auttaa kukkakasvien tunnistamisessa. Kyseessä näyttää olevan kevätkynsimö, joka vaikuttaakin hauskalta kasvilta: se kukkii niin varhain keväällä, että on hyönteisten puutteessa itsepölytteinen ja sen siemenet ovat kypsiä jo toukokuun lopulla.

Kevätkynsimö?

Alppipuistonkin rinteet olivat valkoisten kukkien vallassa. Näiden kasvien tunnistamiseen minäkään en tarvinnut apua: Uudenmaan maakuntakasvi valkovuokko levittäytyi vielä valoisan puistometsän pohjalle.

Valkovuokot Alppipuistossa

Kaupungin puutarhan vieressä jäin ihastelemaan kukkia, joita en jostain syystä muista koskaan ennen huomanneeni. Lehtikuusen punaiset kukat eivät ole varsinkaan suhteessa puun kokoon erityisen huomiota herättäviä, mutta ehkä juuri siksi ihastuttavia kun niitä kerrankin tulee katsoneeksi.

Lehtikuusi kukkii

Myöhemmin viikolla kävelin keskustakampuksella Kirkkokatua pitkin. Topelian seinustan raosta puski voikukka täydessä kukassa. Ensimmäinen tänä keväänä näkemäni!

Pesänrakennusta Töölössä

Silkkiuikkuja on helppo nähdä Helsinginkin rannoilla, vaikka Luontoportin sivuilla kerrotaan että tämäkin laji on taantunut. Tähän aikaan vuodesta uikkupariskuntien pääkoristeiden pörhistelyä ja muita koreografisia liikkeitä sisältäviä tansseja voi jäädä seuraamaan pidemmäksikin aikaa. Varsinaisesti valokuvaamista harrastavat ovat tänäkin keväänä ikuistaneet näitä liikkeitä esimerkiksi Lapinlahdessa.

Myös silkkiuikkujen veteen rakennettuja pesiä saattaa tarkkasilmäinen hoksata rannoilla kulkiessaan, vaikka kasvava ruovikko yleensä jossain vaiheessa peittää ne näkyvistä. Viime vuonna seurailin Töölön rannassa yhtä tällaista kelluvaa pesää niin pitkään kuin se näkyvissä säilyi. Ilmeisesti vilkkaan ulkoilureitin varrella oleva paikka sopii linnuille, koska viime viikolla ohi kulkiessani rakennuspuuhat olivat jälleen käynnissä. Kaksi lintua uiskenteli alkuun kasaamansa keon ympärillä, mutta pian toinen kiipesi sen päälle (ehkä hieman vaivalloisen näköisesti, nämä kun eivät oikein ole kävelijälintuja). Toinen puolestaan pulahti sukelluksiin ja tovin kuluttua palasi pintaan uusia pesäaineksia nokassaan. Pienillä päänpudisteluilla ryyditetty nouto-operaatio toistui monta kertaa - ilmeisesti pesä siis rakentuu ennen kaikkea pohjasta haetusta materiaalista?

Silkkiuikut keskellä ruovikon yläreunassa.

Lintuja ei näyttänyt häiritsevän niiden puuhien seuraaminen paljon käytetyiltä jalkakäytävältä ja rantapolulta, mutta lähemmäs en kuitenkaan tohtinut  mennä. Toivottavasti pesiminen onnistuu näinkin keskeisellä paikalla!

Kivitaskuja ja hiirenkorvia

Tänään minun piti kirjoittaa merkintä hiirenkorvista jotka viimein pilkistelevät esiin milloin mistäkin, Temppeliaukion koristeomenapuut mukaan lukien.

Kallioilla näkyi kuitenkin vaikka mitä muutakin kiinnostavaa! Jo eilen törmäsin sinisorsapariskuntaan, joka oli ilmeisesti päättänyt vetäytyä vähemmän kansoitettujen vetten ääreen. Kirkkokallion lammikot taitavat olla sopivia tähän tarkoitukseen, sillä keskittyessäni nappaamaan tuulessa huojuvasta oksasta kuvaa, kuului lähistöltä vieno "kvaak". Toisella puolella puuta suuren lammikon laitamilla paistatteli päivää jälleen kaksi sorsaa, luultavasti siis samat jotka tapasin eilen.

Toiselle puolelle aukeaa ehtiessäni kivien lomassa vilahti harmaankirjava lintu. Tutut värit eivät kuitenkaan kuuluneet västäräkille (joita muuten näkee täällä jo aika paljon), vaan kivitaskulle! Pysähdyttyäni katsomaan tarkemmin näin vielä ruskeamman naaraan. Hetken piti vielä kotona varmistella kirjasta lajia, tästä linnusta kun minulle on jäänyt ulkonäköä paremmin mieleen pienenä kuulemani selitys nimelle: äänen pitäisi kuulostaa siltä kuin olisi kiviä taskussa. Lintukirjasta kävi myös ilmi että laji katsotaan tätä nykyä vaarantuneeksi, aivan arkipäiväisiä kohdattavia ne eivät siis ole.  Saa nähdä jäävätkö pidemmäksi aikaa Töölöön. Onneksi mukana oli vaihteeksi parempi kamera, niin että linnuista sai kuvan josta ne voi edes teoriassa erottaa.

Ehkä tämä onkin kuva-arvoitus: löydätkö linnut?

Temppeliaukion männyssä

Sinitiainen on pieni ja julmetun suloisen näköinen tiainen, jonka näkemisestä tulen aina hyvälle mielelle. Onneksi näitä näkee paljon, sisäpihamme puissakin melkein yhtä usein kuin talitiaisia. Vasta äsken opin, ettei asia ole aina ollut näin: sinitiaiset ovat 1800-luvun tulokkaita, eivätkä vieläkään kovin hyvin sopeutuneita pohjoisiin olosuhteisiin.

Tämä lintu ei keikkunut pihallamme, vaan Temppeliaukion kallioiden kupeessa männyn oksien lomassa.

Temppeliaukiolla näkee muutenkin kaikenlaista vilinää. Iltaisin kanit vilahtelevat pitkin kallioita ja päivällä voi bongata puluja kirkon kiviaidassa pesäkoloillaan. Mustarastaat vaikuttavat laulavan yleensä lähitalojen katoilla, mistä ääni sopivasti raikuu yli koko aukion.

Kevätseurantaviikonlopun krookukset

Viime viikonloppu oli yksi kevätseurantaviikonlopuista. Jostain syystä nämä menevät minulta melkein aina ohi, vaikka seurantaan osallistuminen onkin hauska teema metsäretkelle. Tälläkään kertaa ehtinyt mihinkään määrätietoisempaan havainnointiin, mutta sentään kävelylle Töölöstä Pasilaan. Töölönlahdella jäät ovat lähes lähteneet ja ensimmäinen nokikana uiskenteli rannan tuntumassa. Myös västäräkki keikutteli korkealla puussa, joten yhden ensihavainnonkin pääsin sentään ilmoittamaan.

Alppipuistossa västäräkkejä ei vielä näkynyt, mutta nurmikolla ruokailevien kottaraisten kohdalle pysähtyessä kimalainen kävi tervehtimässä. Jossain sanottiin että ne ovat keväisin likinäköisiä ja unenpöpperössä, niin että niiden on tultava lähelle tarkistamaan ettei sinusta vain löytyisi sopivaa pesäpaikkaa... Sitä ei onneksi löytynyt, sen sijaan kimalainenkin on varmaan päässyt nautiskelemaan vielä kuivan vesialtaan äärellä kukkivista krookuksista.

Kevät, meriharakat!

 Kevät on hyvä aika aloittaa luontoblogin pitäminen. Valoa riittää koko ajan pidempään ja pieniä vihreitä versoja putkahtelee esiin aina vain enemmän. Erityisesti lintujen saapumista on mahtavaa seurata. Tämän arkiviikon kohokohta olivat Töölönlahden jäällä tepastelevat meriharakat. Johtuu varmaan siitä että olen kotoisin sisämaasta, mutta rannikolla viihtyvät mustavalkoiset, punanokkaiset ja -jalkaiset kahlaajat ovat olleet minusta aina aika eksoottisia. Kesällä niitä voi nähdä kiitämässä lähellä vedenpintaa kovaa ja korkealta huutaen tai tonkimassa mudasta itselleen ruokaa pitkällä nokallaan. Nyt linnut kuitenkin hengailivat hiljaisina jäällä sulan äärellä, ehkä sieltä löytyi jotain syötävää. Kevät tuntui olevan askeleen pidemmällä!

Meriharakoiden, lokkien ja talvellakin lahdella viihtyvien lintujen lisäksi samassa sulassa näkyi haapanapari ja isokoskeloita. Yksittäisen haapananaaraan näin tosin jo pari viikkoa sitten Tokoinrannassa, ilmeisesti niitä jää tänne välillä talveksikin. Näistä kirjoitan kuitenkin lisää joskus myöhemmin.